Lenkkeilyä

Blogi-tuttavamme Rakkimus tai ennemminkin hihnan toinen pää Hekla sivusi tätä lenkkiaihetta vast'ikään ja tänään tuli mieleen kirjoitella siitä itsekin. Annamme oman näkemyksemme:

Tarina alkaa viime viikosta, kun mummo ja pieni, mutta hiivatin riski koiransa lenkkeilivät meitä vastaan -fleksissä. Luonnollisestikin kohdalla vastapuolen hurtta hyökkää Moonan perään, fleksin kela antaa periksi rutinan kera. Naru allekirjoittaneen polvitaipeisiin ja siitä edelleen solmuun potkuriin. Mummu on tässä vaiheessa kohtuullisen toimintakyvytön, ei siis osaa tehdä asialle mitään.

Minä savu korvista sauhuten käärin fleksin narua oman nyrkkini ympärille ja kiskon koiraa oikealle puolelle potkukelkkaa, mummu tyytyy toteamaan: "Kun tämä on tälläinen pentu..." Ja ilmeisesti pentu varusteltuna fleksinkäyttökyvyttömällä omistajalla. Moona onneksi oli irti, niin ei oltu kahden koiran ja remeleiden voimin siinä paketissa, vaan se seuraili hiljaa tilannetta turvallisen välimatkan päästä.

Sen jälkeen on enemmän ja vähemmän tullut näitä riuhtojia, räyhääjiä, tuijottajia ja murisijoita vastaan ja nyt alkaa näkyä Moonan pehmeys.

Sille on opetettu "Yhdessä"-käsky, jolla ohitetaan toiset koirat ja ylitetään tiet yms. mutta noilla potkurilenkeillä olen vähän laiskistunut asian suhteen. Me viedään puolet tien leveydestä jos alan ottamaan koiran viereen (seliseli) niin nyttemmin olen vaan potkutellut menemään ja Moona siirtyy automaattisesti minun taakse kun tulee toisia koiria. Vaikka olisin 5-10 metrinkin päässä jo menossa, niin se hölkyyttelee toisista ohi -oli sitten vastaantulijoita tai niitä, joita me ohitetaan (kun mennään niin hiivatin lujaa sillä potkukelkalla, phah.... ).

MUTTA nyt huomasin, kun en anna sille sitä käskyä, niin se väistää toisia koiria yhä enemmän. Alkulenkki menee hyvin, mutta mitä enemmän niitä epämääräisiä yksilöitä tulee vastaan niin sitä enemmän tuo hakee etäisyyttä niihin ja alkaa pälyillä. Pitänee nyt ottaa se aina uudestaan käskyn alle, että tajuaa, että se tosiaan on turvassa minun ja potkurin luona, ettei tarvi lähteä loikkimaan pitkin penkkoja sen pelossa, että toinen ryykää. Tänään se näytti lenkillä siltä, että olisi arka koira, vilkuili, pälyili ja sivuaskelilla otti etäisyyttä.

Todellisuudessa tuohan on aina se joukon biaaaatch, ensimmäisenä suuna päänä joka paikkaan ja komentelemassa muita, määrää leikin tahdin ja se on yleensä vain ja hänen kanssaan, minäminäminä-asenteella (toisaalta, onhan se ylenpalttinen pomotuskin tietynlaista epävarmuutta, mutta ei nyt aleta ylianalysoimaan...)

Hatunnosto niille, jotka tekevät töitä koiriensa kanssa! Silloin se ei niinkään haittaa jos koira haukkuu tms., kun näkee, että omistaja koittaa sitä hillitä ja kouluttaa oikealla tavalla pois. Eri asia sitten nämä ikuisuustapaukset, joita lähinnä vain yllytetään räyhäämään.

Meidän lenkkireiteillä mm:
- Maassa vaaniva westie sininen vilkkuvalo kaulassa, kohdalla hyökkää. Omistaja seisoo keskellä tietä, jotta koira varmasti pääsee mahdollisimman lähelle ohittavaa koirakkoa. Yhteinen sosiaalinen harrastus?
- Hiileri ja mummu: toisen koiran nähtyään hiileri jumittuu ja mummu aikansa vetää sitä perässä, mutta ei kerta kaikkiaan jaksa, kun pieni elukka pistää kaikinvoimin vastaan. Mitä lähemmäs mennään, sitä isommaksi murina yltyy.
- Mies ja kolme piskiä: kaikki isoja metsästyskoiramixejä, yksi fleksissä, toiset tavan narussa. Kaikki huutaa, mies peruuttaa hädissään milloin mihinkin karkuun, kun ei jaksa pidellä kaikkia kolmea yhtäaikaa.
- Valkoinen karvamoppi: omistaja antaa sen kytätä remmin päässä ja samalla sekunnilla, kun koira aloittaa kiljumisen, aloittaa omistaja höpötyksen: nohnoh, äläpänyt, eisaa, älähauku, lopeta.

Tässä nämä mihin törmätään melkein aina, lisäherkkuna tietysti nämä satunnaiset, kuten tänään, kiljuva kultainennoutaja ja muriseva labradori.

Ah elämän ihanuutta ja onneksi itsellä on täydellinen koira! ;)